Pysäkillä

Ovikello soi. Menin avaamaan. Siellä seisoi nuori nainen, joka hengästyneenä kertoi vanhan naisen kaatuneen linja-autopysäkillä kotimme edessä ja loukanneen jalkansa. Heitä samalla pysäkillä seisseitä oli sitten mennyt naisen avuksi ja olivat nostaneet tämän pystyyn, mutta naisen jalka ei kannattanut, joten tarvittaisiin tuolia apuun. Annoin heille yhden tuolin, joka kiikutettiin tädin alle. Pian ovikello soi jälleen ja sama nuori nainen tuli pyytämään vettä, kun mainittu täti tarvitsi sitä välttämättä. Annoimme lasin vettä. Pian tuli ambulanssi ja ammattiauttajat veivät tädin hoitoon. Linja-autokin tuli ja terveet menivät sillä kaupunkiin. Hyvä. Vaikeuksissa elämän tarpeet supistuvat kovin vähäisiksi, samoin ystäväpiiri. Joillakin ei ole muita ympärillään kuin ammattiauttajat, kun lankeemus sattuu kohdalle? Entä sitten, kun ihminen kaatuu pysäkillä yksin tai yöllä, kun muut nukkuvat? Mutta harva ajattelee aamulla noustessaan päivään, että tänään elämäni tärkeimmät asiat ovat tuoli, vesilasi ja ambulanssi?

Ajattelin noita elementtejä, tuolia ja lasia, ne ovat tuttuja, mutta ambulanssissa en ole ollut. Lapsena oma pieni tuoli oli elintärkeä ihmisyyden mitta, jo korkeutensakin (matala) puolesta. Tuntui siltä, että kuului yhteisöön, kun oli oma tuoli ja kodissa oli sille valittu oma paikka. Lastenseimessä oli myös pienet tuolit koko porukalle. Koulussa oli totuteltava kahdenistuttaviin pulpetteihin, jotka olivat siihen aikaan muodissa. Ilmeisesti siinä oli ollut jokin pari-filosofinen ajatus ohjaamassa puusepäntilauksia, olisihan ollut yhtä helppo tehdä yhden tai kolmen koululaisen pulpetti? Muistan kyllä hyvin kaverin jonka kanssa istuimme monta vuotta vierekkäin kansakoulussa, mutta en tiedä tuntisinko häntä enää jos kohtaisimme? Myöhemmin on tullut istuttavaksi monta tuolia, hyviä ja huonoja, nojallisia ja ilman, rutisevia ja ryhdikkäitä, pehmusteilla ja ilman, puuta, rottinkia ja muovia. Jonkin tehtävän yhteydessä on tullut sanotuksi päässeensä tilapäisesti johonkin tuoliin. On istuttu parturin ja hammaslääkärin tuolissa, linja-auton, taksin, lentokoneen, junan ja laivan tuolissa. On istuttu pihatuolissa ja aurinkotuolissa. Joskus on ollut autossa mukana taittava retkituoli.

 

Jokaiselle ihmiselle tulee kerran päivä, jolloin kaikki rakennelmat murtuvat, hajoavat ja temmataan pois. Tavaran käyttöoikeus loppuu ja punaleimaisetkin tuotteet menevät vanhaksi, on ohi viimeinen käyttöpäivä. Sen keskellä istuu kuihtunut, kulunut, raunioitunut ihminen, jonka osaa ei kukaan kadehdi - päinvastoin, ihmiset ajattelevat, että on varjelus, ettei ole itse samassa tilassa. Siellä ihminen katselee tavaransa keskellä elämäänsä kuin uusin silmin miettien, mikä onkaan lopulta tärkeää, mistä ei millään luopuisi. Inhimillisesti arvokas tuntuu silloin roskalta, jonka saa kantaa mihin tahansa huusholliin, huutokauppaan, kirpputorille tai kierrätyskeskukseen. Kulta ja muut arvoesineetkin ovat kovin köykäisiä ja himmeitä loistossaan - mitä niillä enää saa, mikä vaiva olikaan niitten hankkimisessa? Paras uskonto on silloin kuin varjo ja sumuinen päivä, jonka loppumista vain odottelee auringon säteitten myötä. Se on kuin omin käsin tehty huone, jonka eristeet ovat alkaneet falskata ja josta ulkoilman kylmyys tulvii sisälle joka raosta ja katto vuotaa, perustus on murtunut monesta kohdalta. Jos siellä tyhjässä huoneessa on vielä se suvun ainoa omin käsin tehty tuoli istujan alla ja sekin horjuu, olisi aika tehdä johtopäätöksiä?

Elämän syysmyrsky on kova koetus pitkän lämpimän huvikesän jälkeen. Myrsky repii kaiken hajalle, vie peitteet ja suojat pois, tekee alastomaksi, avuttomaksi. Sivistys, porvarillinen omistusoikeus, menestyksen kulissit ja suosion pokaalit lentävät tuuleen. Ei tule enää kutsuja, kehuja, eikä lautakuntapaikkoja, ei kukaan ole innostunut rauniosta? Tuntuu kuin hänestä olisivat kiinnostuneet vain naakat ja nekin vain hänen savupiipustaan pesäntekoaikana? Job 19:16-19. "Minä kutsun palvelijaani, eikä hän vastaa; minun suuni täytyy nöyrästi rukoilla häntä. Hengitykseni on vastenmielinen vaimolleni, hajuni on äitini pojista ilkeä. Poikasetkin halveksivat minua; kun nousen, niin he puhuvat minusta pilkkojaan. Kaikki seuratoverini inhoavat minua, ja ne, joita minä rakastin, ovat kääntyneet minua vastaan."

Ihmiskunnan murrosaikoihin on aina syntynyt joitakin uskonnontapaisia ilmiöitä, jotka ovat levinneet kuin rikkaruohot pihalla ilman kastelua ja hoitamista. Eräs tällainen on ollut Deismi (deus - jumala), agnostismin-piirteinen käsitys, jonka mukaan kaikkeuden järjestelmällisistä piirteistä on vastuussa Jumala, joka ei kuitenkaan vaikuta kaikkeuden tapahtumien kulkuun luomisen jälkeen. Tämä käsitys tuli vallalle 1700-luvulla, se oli eräänlaista pehmo-ateismia? Tämä sairaus tarttui myös kirkkoon ja sen seurauksena monet työntekijät kokivat, että heidän täytyi ottaa itse asiat hoitaakseen, kun Jumala ei saanut mitään aikaan? Papistosta tehtiin silloin valtionvirkamiehiä, jotka eivät saaneet julistaa uskontoa vapaasti. Tällainen puolivillainen kristillisyyden varjo on menestynyt hyvin kaikkina aikoina, koska se on ihmisvetoista. Tällainen kuiva, hedelmätön oppi sopi uskosta osattomille ja Kristuksen kieltäjille. Sieltähän oli karsittu Raamatun totuudet ja ihmeet pois, ei ollut uskonhenkistä todistusta Vapahtajasta, ainoasta pelastajasta. Jeesus oli saatu pois päiviltä kuin ajanlaskun alkuaikoina Jerusalemissa. Oli alkanut järjen erämaan vaikutusaika, johon ihmismielet ajettiin toivottomuuteen. Keitaita ei ollut, elämänvesi kiellettiin ja sielut riutuivat ja rasittuivat kuin itsemurhakandidaatit. Ajateltiin, että kun ei ole enää syntiä, ei syyllisyyttä, niin sen seurauksena tulee ilo ja rauha kuin itsestään olohuoneeseen? Kun ei ole tulevaa tuomiota, helvetinpelkoa, ei parannusta ei kääntymystä, niin voi rauhassa nautiskella ja ilossa elellä elämäänsä velaksi ja koroilla (nytkin, ajassamme korot ovat hyvin alhaiset ja se on länsimaisen hyvinvoinnin edellytys. Ihmiset velkaantuvat lisääntyvästi). Kaiken tämän hulluuden kuorutukseksi on sitten vielä viljelty pitkään ja hartaasti oppia kuoleman sovittavasta vaikutuksesta jokaiselle ihmiselle. Kuolema on nostettu Kristukseksi, joka avaa ihmiselle taivaan ja saa kaiken menneen unohduksiin, samoin kuin kristillisyydessä vain syntien anteeksiantamuksen Jeesuksen Golgatan uhrin kautta.

Mutta eräs uskova kirjoitti taannoin: Ps.119:127. "Sen tähden minä rakastan sinun käskyjäsi enemmän kuin kultaa, enemmän kuin puhtainta kultaa." Sama kaveri on kokenut Jumalan yhteydessä taivaallista rauhaa niin syvästi, että kirjoitti:  Ps.119:165. "Suuri rauha on niillä, jotka rakastavat sinun lakiasi, eikä heille kompastusta tule." Toinen samanhenkinen kirjoittaa: Ps.3:9. "Herrassa on pelastus; sinun siunauksesi tulkoon sinun kansallesi. Sela."

Lasi vettä janoiselle on pieni ja yksinkertainen asia, jonka antaminen onnistuu kenelle tahansa. Se on elämän edellytys, sillä ilman vettä kuolee muutamassa päivässä. Mutta asia on niin mitätön, ettei sitä osaa arvostaa kuin todellisessa tarpeessa.

Vesi on myös esikuva Jumalan sanan pelastavasta vaikutuksesta. Sen saaminen on kuva Jumala-yhteydestä. Jeesus antaa janoavalle elävää vettä, joka synnyttää sen saajassa uuden elämän lähteen.

Maailma tarjoaa omaa vettään ihmiselle ja kehuu sen maasta taivaaseen, mutta se ei tuo elämää. Se vain väsyttää, uuvuttaa, sillä siihen on saatu niin paljon valhetta, toivottomuutta, epäuskoa ja kaikenlaista pakanuutta. Se on tappava sekoitus tosiasioita ja myrkkyä, joka huumaa, huiputtaa, kaataa, saa ihmiset tekemään pahaa, tappelemaan, valehtelemaan, himoitsemaan, pilkkaamaan Jumalaa Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä, sekä lisäksi hänen omiaan.

Mutta Jumalan vesi on erilaista, se vie ratkaisun paikalle ja uudestisynnyttää sielun, tekee uskovan, antaa rohkeuden, raittiuden ja rakkauden. Se kirkastaa Kristuksen mielen ja muuttaa sisältäpäin kantajansa. Minäkin sain tätä vettä omalla Sykarin kaivollani (Joh.4.), enkä tiennyt olevani sen tarpeessa tai sen arvoinen, en etsinyt sitä, enkä osannut pyytää sitä. Siihen asti minulle oli tarjottu vain maailman vettä.

Nyt on sitten Jumalan vesi tullut jokapäiväiseksi ja sitä annetaan kaikille muillekin tarvitsijoille. Puhtaan veden jakamisesta on tullut elämäntapa. Sitä olen tehnyt ihan työkseni ja nykyään teen eläkkeellä hieman hitaammin ja harvemmin. Eivät ne, jotka ovat kieltäytyneet tästä ilosta, tiedä mitä ovat menettäneet. Mutta kerran sekin heille selviää, miten arvokasta vesi olisi ollut - mutta sitten se on jo liian myöhäistä. Luuk.16:24. "Ja hän huusi sanoen: 'Isä Aabraham, armahda minua ja lähetä Lasarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään minun kieltäni, sillä minulla on kova tuska tässä liekissä!'" 

Mutta vielä Herran Henki ja hänen seurakuntansa tekevät kaikkensa herättääkseen janon sieluissa. Se on Jumalan tahto meihin nähden. Rukouksemme voisikin olla tässä ajassa, että Jumala pysäyttäisi hukkuvat sielut. Ilm.22:17. "Ja Henki ja morsian sanovat: "Tule!" Ja joka kuulee, sanokoon: "Tule!" Ja joka janoaa, tulkoon, ja joka tahtoo, ottakoon elämän vettä lahjaksi."

1.Mun sydämeni syntinen, oi katso alta kuormien:

On tahroistasi puhdistus ja kahleistasi vapahdus,

on armolähde verinen, on anteeksantamus.

2.Mun sydämeni uskoton, oi katso alta tuomion:

Sua etsii Kristus vieläkin, sua vartoo silmin kutsuvin.

Hän yhä uskollinen on, sua huutaa takaisin.

3.Mun sydämeni sortunut, oi katso, ristiinnaulitut

sua kädet kutsuu rakkahat, sun rumat velkas maksavat,

sun häpeäs, ties harhailut, ja kotiin kantavat.

4.Mun sydämeni rauhaton, oi katso: sulle rauha on.

Sun haavoihis sen vuotavan nyt tahtoo tuska Karitsan.

Tapahtuu sulle mahdoton: sovitus Jumalan.

   

Ensio Kurki-Suonio, s. 1896