maanantai 25. elokuuta 2014

Rikkinäinen


Kesähelteen ollessa kallistumassa kohti loppuaan koin erikoisen viikon elämässäni, tapasin eri tilanteissa monia rikkinäisiä ihmisiä, jotka eivät valittaneet olemistaan ja elämäänsä. Kärsimyksen kirjo ja törmäilyt varjostivat matkaa, heidän oli mentävä ontuen eteenpäin tai jäätävä paikalleen toisten hoidettavaksi. Minun osani oli rukoilla heidän puolestaan, kantaa heitä Herran eteen. Miten avuttomaksi sitä tunsinkaan itseni näissä monissa todella vaikeissa asioissa. Mutta ilman Jumalaa olisin täysin avuton ja aseeton.
On helppo heittää vanha rikkinäinen tarpeeton tavara roskiin ja hylätä se lopullisesti pois silmistään. Mutta ihminen on toista, hän ei ole koskaan liian huono hylättäväksi. Jumalan antama elämä on aina lahja, jonka arvon voi ymmärtää vain Golgatalta käsin, Kristuksen rakkauden uhrista. Seurakunta muodostuu rikkimenneistä ihmisistä.

Harva se päivä kohtaan ihmisiä, joista tiedän vain vähän; sen verran kuin he kertovat. Moni tuokin ensiksi tietooni, millaisia saavutuksia heillä on, mitä he ovat saaneet aikaan, mitä hyvää heistä on sanottu. Nämä myönteiset seikat kultaavat herkkyyden, heikkouden ja huonouden. Niiden alla on kuoressaan pieni ihminen, joka kaipaa osakseen rakkautta ja hyväksymistä. Ja kun ihminen ei saa kaipaukseensa tyydytystä, hän vaihtaa ihmissuhteen eläimeen, silloin hän saa hyväksyntää, nuolemista, hyväilyä ja lämpöä lähelleen. Eläimet ovat kiitollisia, ystävällisiä ja ruokkijaansa kunnioittavia. Kissa kihnaa jalkaa vasten, koira nuolee kättä, hevonen puhisee tyytyväisyyttään, lammas määkii vastauksena.

Kerrotaan, että aikana, jolloin hedelmät olivat harvinaisia Suomessa, oli kuitenkin pöytään laitettu harvinaisia herkkuja etelästä, appelssiineja. Niitä sitten tarjottiin vieraille ja paikalla oli eräs kansanmies, jolla ei ollut kokemusta moisista herkuista ja niin hän sitten söi hedelmän kokonaan, kuorineen päivineen. Paikalla olleet ihmettelivät ja kysyivät häneltä, että miltä se maistui? Tähän mies vastasi, että olihan siinä hyvät ja huonot puolensa!
 
Rikkinäisyys on monen osana, ja aikanaan niin eheä, fiksu, harkitseva, tasapainoinen ihminen ei enää eräänä päivänä jaksakaan olla vahva ja kiltti. Vanhenevana hän on kuin kellariin hylätty, tyhjä hillopurkki, jota ei kukaan nosta enää pöydälle herkun asemaan, vaan se pölyttyy ja hyllytetään. Kristus on kulkenut tämän tien edellämme. Hänet hylättiin, ylenkatsottiin ja tapettiin. Mutta jokainen uskova parkuu surkeasti, kun Herraa ohjaa hänen askeleitaan ristin tielle ja itsensä kieltämiseen. Kuitenkin Jumala särkee astioitaan, kokoaa jälleen ja valmistaa käyttöönsä. Tarjoutuisimme Jumalan käyttöön mahdollisimman eheinä, näyttävinä, säröttöminä ja ulkokullattuina. Mutta Herra ei tarvitse meitä sellaisina, vaan tekee meistä rikkinäisiä. Se on hänen tapansa olla avuksi toisille rikkinäisille ja kirkastaa nimeään maailmassa. Kun hän haluaa voittaa syntisiä, hän laittaa työhön syntiset, joille armo on avautunut kuin kesäinen taivas. Kun hän haluaa voittaa valottomat, hän laittaa työhön valottomat, joiden pimeät hetket ovat kuin suuri pääoma jaettavaksi kokemuksen selkärepusta. Kun hän haluaa voittaa rauhattomat, hän laittaa työhön rauhattomat, jotka sydän pamppailen käyvät arvokkaaseen tehtävään. Kun hän tahtoo voittaa rammat ja sokeat, hän laittaa työhön ontuvat ja vapisevat, jotka turvaavat kaikessa heikkoudessaan Vapahtajaan. Kun hän tahtoo voittaa vangit, hän laittaa todistamaan vangit, joiden sisäiset kahleet on katkaistu. Rikkinäinen, jota Jeesus on korjannut, on paras kertomaan evankeliumia toiselle rikkinäiselle.

Ihminen voi olla rikki ruumiillisesti, hänen sairautensa riuduttaa olemusta. Ihminen voi olla sielultaan rikkinäinen, hän on masentunut, voimaton, kärsivä, alakuloinen. Hengessään särkynyt ihminen on lähellä Jumalaa. "Minun henkeni on rikki raastettu, minun päiväni sammuvat, kalmisto on minun osani." Job 17:1. Sairaus murtaa tehokkaasti ihmisolemusta ja on kuin eläisi koko ajan matalapaineen alla, mustien pilvien peittämää elämää, jossa aurinko ei tunnu paistavan. Asiaa eivät helpota lukuisat läheisten arviot, joissa vain voivotellaan surkeaa tilannetta saamatta mitään korjausta aikaan. Osa ihmisistä ei halua olla missään tekemisissä rikkinäisen ihmisen kanssa, sillä hän on usein kovin raskas ystävä, joka vaatii erikoisen paljon aikaa ja huomiota. Itsekin juttelin eräänä päivänä erään taakoitetun ihmisen kanssa, eikä hän ollut minulle entuudestaan tuttu. Hän puhui vuolaasti koko ajan kertoen lähes kaiken, mitä mieleen tuli ja minun oli hieman vaikea jo pysyä perässä, että kuka ja mitkä olivatkaan vaikuttaneet tai vaikuttamassa hänen kurjaan olotilaansa. Mutta siitä sitten selvittiin ja jossain vaiheessa tuli siihenkin aamenen-paikka. Totesin sitten, että ko henkilöllä ei ole ilmeisestikään patoutumisongelmaa, kun hän kykenee noin vuolaasti  kertomaan murheitaan? Johon hän vastasi puhuvansa aina kaiken ja kaikille. Myöhemmin kuitnkin mietin, että kaikki eivät kuitenkaan ehkä välittäisi kuunnella niin pitkiä sairaskertomuksia tai sukuselvityksiä, mutta meidän Herramme kyllä jaksaa kuunnella.

Ennen vanhaan ostorakkautta pidettiin halveksittavana synnin harjoittamisena ja sen sarjan ihmisiä ei yleensä nähty seurakunnan tilaisuuksissa. Mutta sehän on ymmärrettävää, sillä heidän työvuoronsa ajoittuivatkin pääasiassa yöaikaan ja teot luokiteltiin kuolemansynneiksi? Yhteiskunta on sitten puuttunut tähän ilmiöön lainsäädännön kautta vaihtelevasti eri aikakausina, rangaistuksia ja sakkoja on määrätty kiinni joutuneille. Myöhemmin moraalin löyhdyttyä ei rangaistuksia ole jaettu kuin aniharvoin, kun maan eliittikin on ruvennut käymään siellä.
Uskovan sudenkuoppa on samansukuinen kuin ostorakkaus, mutta ei niin läpinäkyvä. Sen ilmenemismuoto on hyväksymisen jahtaaminen ja sen puute. Kun ihminen ei saa riittävästi hyväksymistä, se synnyttää muutamissa henkilöissä sellaisen käyttäytymisen, että he ovat valmiit tekemään mitä tahansa voidakseen saada osakseen kiitosta ja hyväksyntää. Tässä he menevät joskus aivan äärimmäisyyksiin myymällä hyvät ystävänsä jonkun uuden ihastuksensa suosion kustannuksella. He käyttäytyvät lapsellisesti jakaen kaiken omansa ostaakseen suosikkinsa ihailun. Tästä tulee heille riippuvuus-suhde, joka kestää niin kauan, kun suosikki hylkää heidät tai he löytävät uuden suosikin. Moni uskova on langennut tähän kuoppaan ja menettänyt uskonsa ihmisen vuoksi. He rikkovat vaikka avioliittonsa päästäkseen hyväksynnän piiriin, he luopuvat työpaikastaan samasta syystä, he jättävät uskovat ja seurakunnan, että saisivat hyväksyntää tarvitsemansa annoksen.
Tällaiset ihmiset ovat rikkinäisiä, tunne-elämän riepoteltavia reppanoita, varsinaisia tuuliviirejä, jotka pärjäävät vain myötätuulessa. Jostain syystä heille näyttää löytyvän aina vastatuulta, vai valitsevatko he itse väärän menosuunnan?  Kristittyinä he ovat raskasta kalustoa, jotka vaativat paljon tilaa, sotkevat asiansa ja muiden asiat, touhuavat heille kuulumattomissa ja edustavat huonosti Herraa Kristusta. He eivät tahdo ottaa joka päivä ristiään, eikä kuolla itselleen. He syövät enemmän kuin tienaavat ja siitä ei hyvää seuraa. Heistä tulee muiden elätettäviä, aina lisää tahtovia, tyytymättömiä, sisäisesti lihavia. Rikkinäinen on osittain kuollut, koska hän elää hylkäämisen seurauksia olemuksessaan. "Minä olen unhottunut ihmisten mielistä niinkuin kuollut, minä olen kuin rikottu astia."Ps.31:13.

Jeesus voi korjata rikkinäisen ihmisen entiselleen, sillä hän on itse kulkenut hylätyksi joutumisen kurjan tien ja voi siksi auttaa. Ihmisyys meissä ei ole koskaan täydellistä johtuen meissä vaikuttavasta turmeluksesta, mutta sisäinen rauha auttaa suhtautumaan vaikeisiin asioihin tasapainoisemmin. Rikkinäisen ihmisen suuri kynnys on synnintunnustus, sillä hän tietää tekevänsä väärin, mutta lykkää parannuksen sikseen ja elää välinpitämättömästi syyttäen asioistaan vain muita. Kuuntelemalla Kristusta ihminen saa apua Jumalalta, sana tuo uskon ja rakkauden hänen ulottuvilleen. Ylimääräisiä siunauksia ei enää metsästetä, vaan levoton mieli on asettunut Herran tahtoon. Tila edellyttää valvomista, sillä vanha ihminen hänessä pyrkii jatkuvasti vanhoihin tapoihin. Uskovan ei tarvitse ostaa Jumalan rakkautta tai hyväksymistä, ne ovat lahjoitetut Jeesuksessa Golgatalla koko maailmalle ja erityisesti hänelle. Mutta armo pitää ottaa vastaan, muuten se ei hyödytä ketään.

Pahimpia puoskareita ovat nämä itsetuntoterapeutit, jotka pyrkivät luomaan rikkinäiselle ihmiselle sellaisen käsityksen, että he voivat tehdä mitä vaan, kunhan tuntevat olevansa itse elämänsä herroja. Heistä tunteiden vapauttaminen on uuden elämän alku, mutta Raamattu varoittaa valloilleen päässeista sielunliikutuksista, jotka vievät syntiin. Jumalan sanan selvä opetus on omantunnon rauhan tarpeellisuus jokaiselle ihmiselle, ilman sitä ollaan aina heikoilla jäillä, ihmisjärjen ja monenlaisten tyydyttämättömien tarpeiden vellovalla suolla. Vapahtajan luona mieli rauhoittuu, syntinen saa uuden elämän, menneisyyden voi jättää taakseen ja katsoa Kristukseen, joka luo uutta. "Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni." Gal.2:19-20. Kristityn vapaus alkaa oman lihan ristiinnaulitsemisesta Kristuksen kanssa. Tämä uskonhyppy kannattaa, sillä siinä on ajallinen siunaus ja myös ikuisen elämän lupaus.

Luin erästä vanhaa kirjaa, joka kertoi suurista herätyksissä Suomessa ennen itsenäisyyden aikaa. Jumala käytti välikappaleinaan miehiä, jotka olivat tulleet itse tuntemaan Herran Jeesuksen ja saaneet sydämelleen toisten ihmisten pelastumisen. Eräs tällainen vaikuttaja oli arkkitehti K. A. Wrede, vankilatyönuranuurtajan Matilda Wreden serkku. Reilu sata vuotta sitten, kun olimme vielä osa Venäjää, monen elämässä Helsingin lähetystalolla pidetty herätysviikko merkitsi suurta ratkaisua. Myöhemmin tällaisia viikkoja pidettiin joka vuosi. Näiden kokouksien puheiden otsikot valittiin suoraan elämää koskettaviksi, kuten "Tehkää parannus", "Ei kukaan voi palvella kahta herraa", "Kääntyminen", "Elämä ja yltäkyllin" y.m. Seuraavassa ote näistä ajoista:
Tehtaan varastonhoitaja Arthur Lindholm kertoo: Ensinnäkin tahdon sanoa, että vietin koko lailla syntistä elämää aina vuoden 1906 alkupuolelle saakka. Silloin luin lehdistä ilmoituksen, että eräs talonpoika pitää puheen Harjun rukoushuoneella. Kehoitin eräitä työtovereitani tulemaan kanssani kuulemaan, kuinka talonpoika pystyy saarnaamaan. Meitä meni siis sinne muutamia uteliaita. Talonpoika oli nimeltään Jern ja oli kotoisin Pohjanmaalta. Jern alkoi iltahartauden, ja ne sanat, ne menivät sydämeeni ja aiheuttivat siellä suuren synninhädän. Sitten nousi paroni Wrede puhujakorokkeelle. Ensimmäisen kerran kuulin hänen puhuvan. En enää muista, mitä hän sanoi, vain yksi seikka jäi mieleeni, hänen tapansa esittää Jumalan sanaa. Hän puhui niin rakastavasti, niin lempeästi ja hellästi. Varmaankin juuri sen takia hänen sanansa niin sattuivat minuun syvästi. Seuraavina iltoina oli herätyskokouksia Lähetystalolla. Joka ilta siellä puhuivat sekä Jern, että Wrede. Kun kuulijat eivät halunneet poistua, jatkettiin kokouksia myöhään. Minäkin olin joka kokouksessa ja tulin suureksi syntiseksi. Toivoin tilaisuutta saadakseni uskoa huoleni paroni Wredelle, sillä mielestäni hän oli ainoa, joka voi minua ymmärtää.
Ensimmäisistä kokouksista palattuani avasin Raamattuni, joka oli ollut suljettuna aina rippikouluajasta asti. Luin Matt.12:32 "Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa." Nyt otaksuin tehneeni syntiä näitä Jumalan sanoja vastaan, ja sielunhätäni oli sentähden hyvin suuri. Siitä seurasi unettomia öitä ja rauhattomia päiviä. Herätyskokouksissa istuin odottaen, että Wrede tulisi minua puhuttelemaan, mutta aina hän meni jonkun toisen luo. Monien iltojen pettymysten jälkeen päätin: tänä iltana tulen tänne viimeisen kerran. Jos nyt en saa tilaisuutta puhutella Wredeä, ei ole muuta neuvoa kuin päättää päiväni. Puhujakorokkeelta Wrede suuntaa askeleensa juuri sinne, missä istun, mutta kaksi hyvinpuettua naista, jotka istuvat kaksi penkkiä edessäni, pysähdyttävät hänet. Nousen lähteäkseni toteuttamaan synkät aikeeni, mutta silloin Wrede kääntyy penkissään ja ojentaa minulle kätensä kysyen: 'Miten on laitanne?' Vastasin: Sangen huonosti. Silloin hän heti jätti naiset siihen ja vei minut pieneen sivuhuoneeseen. Siellä polvistuimme. Wrede rukoili puolestani, hän koetti rauhoittaa ja lohduttaa minua sekä kehoitti saapumaan seuraavana iltana kotiinsa Kruunuhakaan, sillä hän ei onnistunut rauhoittamaan minua. Kotonaan paroni Wrede vielä koetti Jumalan sanasta osoittaa, etten ollut tehnyt syntiä Pyhää Henkeä vastaan. Siitä huolimatta en tullut vakuuttuneeksi siitä, mitä sanottiin. Taaskin rukoilimme, mutta tuloksetta. Silloin Wrede nousi, laski kätensä päälleni ja rukoili ääneen: 'Rakas hyvä Jumala, Jeesuksen tähden vuodata Pyhä Henkesi tämän veljen sydämeen.' Silloin minut valtasi sanomaton riemu, jota en koskaan voi unohtaa ja jota on vaikea sanoin kuvailla. Paluumatkani lahden poikki Sörnäisten puolelle oli yhtä ainoata ylistystä. Usein täytyi minun polvistua, sillä syntien anteeksisaamisen ilo oli niin valtava ja tietoisuus, että Jumala oli pelastanut sieluni palvelijansa kautta, teki ilon vielä suuremmaksi. Wredeen liityin veljessitein, jotka kestivät aina hänen kuolemaansa saakka. Kaikkina niinä monina vuosina, jolloin tunsin paroni Wreden, oli hän aina sama vaatimaton, nöyrä ja auttamaan altis kristiveli, jossa ei ollut ylpeyden hiventäkään. Hän ei koskaan katsonut ihmisen ulkomuotoon, vaan sielujen pelastus oli hänelle tärkeintä. Kauniina säilyy paroni Wreden muisto, kun hän kävi köyhien kodeissa laitakaupungin työläiskortteleissa. Siellä oli suuria, lapsirikkaita perheitä, miehet olivat usein kovia juomareita. Siitä oli tietysti seurauksena puutetta ja kurjuutta. Näissä kodeissa kävi Wrede. Hän vei sinne lahjakääröjä, hän puhui ja auttoi heitä monin tavoin. Seuraukset alkoivatkin jo näkyä, sillä monta suurta juoppoa kääntyi Jumalan puoleen. Perheet tulivat onnellisiksi. Ihmekö siis, että vaimot kutsuivat häntä 'Jumalan enkeliksi'.

"Koska te halveksitte tätä sanaa ja luotatte väkivaltaan ja vääryyteen ja siihen turvaudutte, niin tämä synti on oleva kuin repeämä korkeassa muurissa, joka uhkaa sortua ja pullistuu; se särkyy äkkiä, yhtäkkiä. Se särkyy, niinkuin särkyy savenvalajan astia, joka lyödään rikki säälimättä, niin ettei sen sirpaleista löydy palasta, millä ottaa tulta liedestä tai ammentaa vettä altaasta." Jes.30:12-14. Jokaisen ihmisen suurin ongelma on aina synti, tiesivät he sitten siitä tai ei. Siksi kaikki Herran työ aina tähtää tämän asia valaisemiseen, koska synti ilman armahdusta kadottaa ikuisesti. Mutta kyllä moni tietää olevansa harhassa, väärässä ja kuolemantiellä, mutta painaa lisää vain kaasua, ettei joutuisi uskovan maineeseen. Heistä kuolema saappaat jalassa olisi jotenkin kunniakkaampaa, kuin matka ajassa Jeesuksen seurassa ja sitten kerran taivaassa?

Rikkinäisinä ja monin tavoin raadollisina tulemme eteesi, Jeesus, emme tunne olevamme kovin korjaantuneita, puhumattakaan valmiita. Etsimme kasvojasi, tahtoasi ja voimaasi, olemme ilman sinua aivan hukassa. Tuomme sinulle rikkinäisen mielen, väärät motiivit, synnilliset työt, itsekkäät tavoitteet ja meille vaikeat ihmissuhteet. Auta meitä näissä, vapauta meidät tunteitten talutusnuorasta, lihanhimosta ja ahneudesta. Korjaa meitä, paranna meitä, tue meitä, opeta meitä, ja ole pitkämielinen meitä kohtaan. Katsomme sinun rakkauteesi, täydellisyytesi, voittoosi, sillä köyhyydessämme tunnemme vain puutteemme. Joskus tulemme eteesi ryömien ja se sopii tilaamme silloin kaikkein parhaiten, olemmehan rikkinäisiä.

lauantai 16. elokuuta 2014

Mustikoita


Aurinko oli jo noussut, linnut olivat valmistautumassa päivään sähkölangoilla, tuuli oli tyyntynyt ja kaikkialla oli vielä suhteellisen hiljaista, join kahvia ja katselin maisemaa. "Herra, varhain sinä kuulet minun ääneni, varhain minä valmistan sinulle uhrin ja odotan." Ps.5:4. Sinä aamuna vaimoni pyysi minua lähtemään kanssaan marjastamaan. Molemmilla oli tulossa iltavuoro töiden osalta ja se sopi hyvin aikatauluumme. Niinpä lähdimme varhain. Emme menneet kovinkaan kauas kodistamme, sillä lähistöllä on runsaasti metsää. Oma marjastamiseni on ollut jo vuosia vähän niin ja näin, kun tuntui että työt ja pakolliset korjaukset vievät aikani. Mutta lajissa voi kuulemma kehittyä ja siksi lähdin marjaan asenteella: kun ei ole mitään menetettävää, voi vain voittaa. Yöllä oli satanut runsaasti ja maa oli märkä, se tuoksui tuoreelle ja ilma oli raikas. Lähistön rakennustyömaan koneet kolistelivat metsän tuntumassa, oli tulossa uusia asuntoja tarvitseville.



Mustikanvarpuja oli runsaasti, mutta marjat vähissä. Hieman samottuani huomasin, että kokeneet kerääjät olivat ehtineet ennen meitä ja jäljelle oli jäänyt vain jälkikorjuu. Jossain vaiheessa sanoinkin vaimolleni, että olisi mukava joskus päästä oikein mustikkametsään. Mutta hän vain jatkoi nauraen keräämistä. Marja sieltä, toinen täältä ja etsi, niin löydät, toimi siellä. Jossain vaiheessa ämpärini (mietin, että olisi ehkä pitänyt ottaa korjuuastiaksi vain muki?) pohja oli peitossa. Silloin jouduin Jumalan Pyhän Hengen puhutteluun. Hän sanoi minulle, että ihmisten kohtaaminen on kuin tämä mustikkametsän aamu. Etsimme yhtä ihmistä kerrallaan, maailma vie suuren sadon, ihmiset menevät sankoin joukoin väärään suuntaan ja hukkuvat, eivät pääse kerran perille Herran luokse. Maailmalla on hyvät menetelmät ja suuren yleisön tuki kerätessään kansaa omiin tarkoitusperiinsä. Se ei tule kysymään Juamalan mielipidettä, ei etsi Raamatusta viisautta, ei ajattele ikuisuutta, eikä ota Kristusta vastaan. Maailma ei ole kiinnostunut ihmisistä kuin hyötyäkseen heistä, he ovat tuottajia, kuluttajia, orjia, palvelijoita, maksajia, äänestäjiä ja alistujia.
Jouduin tekemään monta liikettä ja ottamaan monta askelta ja kumarrusta, kun käteni saavutti yhden marjan. Oliko se siis arvokasta? Oliko arvokasta etsiä yhtä ihmistä, joka oli jossakin oman onnensa nojassa? Oli, sillä Kristus teki niin. Hänelle jokainen sielu oli kallis, äärettömän arvokas. Mikä vaiva olikaan Jumalalla, että sai ihmisen omakseen? "Eikä yksikään asukas sano: - Minä olen vaivanalainen. Kansa, joka siellä asuu, on saanut syntinsä anteeksi." Jes.33:20. Miten paljon hän olikaan satsannut, että voi voittaa sielun valtakuntaansa? Jollakin ihmisellä koko elämä meni hukkaan, kaikki hänen saavutuksensa ja toimintansa oli peräti hyödytöntä tuuleen hosumista ja loputonta haaskaamista, kunnes Jeesus tuli hänen Herrakseen. Koin, että Herran Henki kysyi minulta, olinko valmis tällaiseen poimintaan, olinko valmis pysähtymään yhden onnettoman kohdalle poimiakseni hänet Kristukselle? Oliko kutsumukseni suostua Vapahtajan suunnitelmaan elämässäni?

Kauniita ja suuria, meheviä ja maistuvia mustikoita oli vähän ja ne kyllä erottuivat joukosta. Niitä oli mukava poimia ja ne täyttivät astiaa kaikkein eniten. Ne kasvoivat ilmeisen edullisessa ympäristössä, jossa oli sopivasti valoa ja varjoa, sopivasti kasvutilaa ja kosteutta. Oliko minun ympärilläni monta sellaista ihmistä, joiden elämä oli esimerkillistä, siunattua, menstyvää ja toisia auttavaa? Oliko tuttavissani monta sellaista ihmistä, joiden lähellä oli hyvä olla, joiden seurassa sielu lepäsi ja henki elpyi? Oliko lähelläni monta esimerkillistä kristittyä, joiden hedelmä näkyi ja kuului, jotka heijastivat Jumalan hyvyyttä ympäristöön? Oliko tuntemissani uskovissa monta sellaista, jotka pyyteettömästi katsoivat ensisijassa aina Jumalan tahdon toteutumista ja lähimmäisensä parasta? Oliko ystävissäni monta sellaista, jotka ajattelivat ihmissielunpelastuksen tärkeyttä ja hengellistä herätystä kaikkialla ykkösasiana? Oli, heitä oli, kiitos Jumalalle, runsaasti, kuin mustikoita metsässä. Herran rakkauden vaikutus oli vallannut heidät ja Kristuksen mieli oli tullut heihin, Jumalan valtakunnan valtava rikkaus oli heissä, heidän elämässään, heidän valinnoissaan. Vapahtaja oli heidän kanssaan, ja oli suuri Jumalan lahja tuntea heidät, kulkea hetki heidän kanssaan, iloita heidän kanssaan yhteisestä uskosta, rukoilla yhdessä Jeesusta, jakaa elämän kokemuksia ja tunteita ilman pelkoa. Oli rikasta ajatella, että saamme kerran yhteiden taivaan kodin Herran luona tämän elämän jälkeen. "Sillä rauhan kylvö kylvetään, viiniköynnös antaa hedelmänsä, maa antaa satonsa, taivas antaa kasteensa, ja tämän kansan jäännökselle minä annan perintöosaksi kaiken tämän." Sak.8:12

Marjat lisääntyivät ämpärissä ja kuljin pitkin metsää. Huomasin, että ammattipoimijat olivat viilettäneet ilmeisesti helmat hulmuten mättältä toiselle saadakseen helposti ja nopeasti mahdollisimman suuren saaliin. Sillä vaikeat alueet ja reunat olivat jääneet lähes koskemattomiksi. Se alue oli siis jäänyt minulle ilman sopimusta. Poimin sieltä ja taas tuli lisää marjoja ämpäriin. Jälleen Herran Henki puhui minulle, että näetkö kuinka tällaiset sivuun jääneet ja vaikeissa paikoissa olevat unohdetaan helposti? Niin, monen ihmisen elämä on yksinäistä omien murheiden ja taistelujen, kiusausten ja syntien keskellä elämistä ilman valoa? Moni on kivettynyt omaan muottiinsa ja kuollut pystyyn kuin kuivakukka, ei tuoksua, ei elämää, ei tunteita, ei toivoa, ei iloa, ei valoa, ei viisautta.

Mutta Kristus tahtoisi viedä sinne evankeliumin, ilosanoman valon, toivon ja tulevaisuuden, Jumalan sanan lupaukset ja seurakunnan, uskovat. Niin, olenko minä se, joka menee, joka vie, jonka kohdalle nämä askeleet ovat tulleet? Tai, jospa minä olisinkin juuri se onneton vaikeassa elämäntilanteessa vailla ihmistä, vailla Jumalaa, vailla rauhaa? Ajatus oli tosi pysäyttävä, liikuttava ja jumalallinen. Jälleen mietin, miten suuren arvon Jumala asettikaan ihmiselle, miten kaikkien ihmisten olisikaan löydettävä parannuksen ovi ja voima itselleen. Oli turha miettiä, miksi ihmiset olivat tuossa tilassa. Oli ajateltava Häntä, joka voi kaiken muuttaa uudeksi menneisyydestä huolimatta. "Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka suuren laupeutensa mukaan on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleistanousemisen kautta" 1.Piet.1:3.

Kulkiessani mättäiden välissä löysin monta maahan pudonnut marjaa, jotka poimin talteen. "Älä myöskään korjaa tyhjäksi viinitarhaasi äläkä poimi varisseita marjoja, vaan jätä ne köyhälle ja muukalaiselle. Minä olen Herra, teidän Jumalanne." 3.Moos.19:10. Jumalan seurakunta on vertauskuvallisesti viinitarha, jossa vallitsee Jumalan tahto. Siellä apua saavat köyhät ja muukalaiset, jotka eivät muuten ansaitsisi näin hyvää kohtelua. Kuitenkin Herra itse ilmestyy monesti ihmisen elämään myös köyhänä ja muukalaisena, emme tunne häntä, kun hän tulee. Hän on erikoistunut varisseisiin, pudonneihin ja kaatuneihin ihmisiin, jotka tarvitsevat apuaan. Siellä, maassa makaava, on onneton, avuton ja kelvoton. Hyödytön löytää hyödyllisen Vapahtajan. Sieltä, pohjilta, on alkanut monen parannuksen tie ja uusi elämä. Ja he laulavat: Jeesus löysi minut!

Kuljin edelleen, välillä ympyrää ja palasin alkupisteeseen. Yritin silmämääräisesti kartoittaa alueen hyödylliset marjamaat. Silloin näin edessäni tosi surkean värinsä menettäneen mustikanvarvun, jossa riippui kurjan näköisiä pieniä kuivettuneita mustikoita. Säälittävän näköiset marjat otin poimurilla suureen joukkoon mukaan ja sinne ne sopivat hyvin. Joukossa on muiden näköinen ja mallikin unohtuu isojen ja lihavien välissä? Seuraava ajatus olikin se, että on paljon varsin kurjia ihmisiä, joiden mielen täyttää murhe, masennus, ainainen levottomuus ja huolet rahasta, läheisistä, maailmantilanteesta ja jaksamisesta. He eivät ole pärjänneet elämässä, monen virheen ja huonon ratkaisun jälkeen kulku on kuin luistinrataa ja jatkuvaa vastamäkeä. Nostajia ja rohkaisijoita, tukijoita ja avustajia on vähän, arvostelijoita ja tönijöitä kyllä riittää. Katsomossa istujat eivät eväänsä liikauta heidän hyväkseen, mutta sormet osoittavat herkeämättä näitä onnettomia lukuisista epäämättömistä virheistä. Hyvät eivät haluaisi vaihtaa heidän osaansa ja hopealusikkakerhossa ei heille ole nimikkotuolia.
Mutta Herra sanoi minulle, että Jeesus rakastaa heitä. Ilosanoma on ihmeellinen, kun se kohdistuu ansiottomiin? "Eikö viittä varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä Jumala ole yhtäkään niistä unhottanut. Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut. Älkää peljätkö; te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta." Luuk.12:6-7. Jumala tahtoo poimia syntiset ja sairaat omakseen, hänen lävistetty kätensä hapuilee kurja syntisen luokse. Monesti kuitenkin nämä orvot seikkailijat pelkäävät ja pakenevat. Itsekin olin sellainen. Kun Jumala kutsui ja pysäytti minut, pelkäsin, pakenin pimeyteen, lähdin täysin päinvastaiseen suuntaan, en ollut valmis hänen orjakseen. Yritin tarttua ihmisiin, saada tukea ja apua kuolevaisista, vaikka kuolematon kolkutti sydämelleni. Rakensin käsitykseni näkyvän varaan, vaikka tarjolla oli näkymätön maailma. Mutta myöhemmin taivuin ja huomasin, että se oli kaikkein parhain osa, mitä ihminen voi koskaan saada ajassa. Elämä Jeesuksen varassa on suurenmoinen, vapaa, onnellinen matka, jossa Herra vastaa asioista, johdattaa ja varjelee. Väsyneen on autuasta levätä Hänessä, Hänen täytetyn työnsä varassa, ollen kastettu Hänen kuolemaansa, vaeltaen Hänen ylösnousemusvoimassaan, kokea yhteyttä Hänen omiensa kanssa täällä ajassa, rukoilla Häntä, kiittää Häntä, olla Hänen uskollisuutensa varassa, tietää, että Hän aina elää rukoillakseen rakkaiden lastensa puolesta. On suuri lahja tietää, ettei Herra koskaan hylkää sitä, joka hänen luokseen tulee.

Marjaretki aamuisessa Kangasalan metsässä oli tulossa lopuilleen. Kuntoni ilmoitti, että olisi syytä kerätä luunsa ja matkata kotiin huilaamaan. Ämpäri oli puolillaan mustikoita ja poimuri oli lisännyt siihen runsaasti myöskin roskaa, jota sitten kotona plokkasin pois. Ämpäriin oli eksynyt myös monta ötökkää, hämähäkkejä, matoja, muurahaisia ja nimettömiä pieniä känniä. Tapoin kaikki silmiini osuneet, ja loput saivat mennä pakasteeseen marjojen kanssa, sillä ne olivat niin pieniä, etteivät ne pilaa herkkuhetkeä? Joku oli sanonut, että niisäkin on proteiineja? Muutamat Etelä-Amerikan lähetit olivat kertoneet, että siellä syötiin aivan yleisesti isoja toukkia, joita paistettiin nuotiossa? Varmaan herkullisia? Tulisivatkohan ystävät kylään, jos tarjoaisimme semmoisia illalliseksi?
Ajattelin Herran laumaa, seurakuntaa ja hänen omiaan, miten monenlaisia roskia ja vihollisen ansoja sinne tuppaakaan ja ne pitäisi poistaa tuhoamasta arvokasta satoa. Vihollinen tulee valheen ja eksytysten muodossa, sekottaa selvän Jumalan sanan ihmisviisauteen ja perinteen uraan. Joillekin se saa kiusaukset muuttumaan lankeemuksiksi ja herätetyksi katkeruuden ja kateuden kukkaan. Se aktivoi henkivallat keskittymään elävän ja todistavan, tunnustavan ja toimivan uskon sammutustöihin kaikkialla. Sen tavoitteena on riitaisa, omavoimainen, mykkä, sokea, kurja, alaston, köyhä uskovien joukko, joka nukkuu ruususen unta, vaikka ympärillä olisi ääretön hätä ja tuhat kulkemassa juuri kohti helvetin nielua. "Uskollinen todistaja on hengen pelastaja, mutta joka valheita puhuu, on petosta täynnä." Snl.14:25. Jeesus on uskollinen todistajamme, jonka sydämellä ovat myös eksyneet ja harhautuneet sielut.

Suuri Jumala, iankaikkinen Herramme, olemme edessäsi kuin musikat metsässä, pieniä, arvottomia ja paikallamme. Mutta sinä etsit meitä, tahdot pelastaa ja virvoittaa, tuoda valtakuntaasi, siunata ja eheyttää. Kiitos, että näet yhdenkin, näet vaivaa hänen löytämisekseen, palastumisekseen. Kiitos että rukoilet puolestamme, annat meille ystäviä, jotka rohkaisevat ja kannustavat meitä luottamaan sinuun. Kiitos pyhästä sanastasi, joka valaisee kulkemamme matkamme ja auttaa etsimään suuntaa. Kurkota tänään, Herra, pimeyden pensaisiin, joissa moni istuu vangittuna ja valittaen. Tartu kiinni kurjiin ja nosta elämään, vapauta synnin kurasta, aseta jalat kalliolle varmalle perustalle. Poimi pudonneet, maassa makaavat, hylätyt, itkevät.

perjantai 1. elokuuta 2014

Poistui keskuudestamme


Näin yleensä kerrotaan, kun joku on kuollut. Tosin, siitä saa sellaisen vaikutelman, kuin hän olisi itse päättänyt lähtönsä ajankohdan suuren taiteilijan tavoin? Usein näihin kertomuksiin liittyy myös kuvauksia mainitun henkilön saavutuksista, hyvyydestä, kiltteydestä ja erinomaisuudesta, vaikka kaikki tuttavat tiesivät hänen olleen vaikea luonne, kelju tyyppi ja aina rähjäämässä? Lisäksi kertomuksissa mainitaan, että kaveri meni vielä parempaan (ei välttämättä taivaaseen), mutta enkelikuoroon, autuaammille metsästysmaille (jos hän oli metsästäjä), vaihtoehtoisesti piirtelee nyt pilven päällä (jos oli taidemaalari), soittelee yläkerrassa (jos oli muusikko). Mutta mitä hän lieneekään olla tekemässä sitten, jos hän oli täällä haudankaivaja, teurastaja, tarjoilija, makkarakauppias, rajavartija, sotilas, poliisi, poliitikko tai suntio? Ilmeisesti vain vanhuuseläkkeellä ilman virkavelvoitteita? No, taivaassa ei Ilmarista enää tarvita, siellä on kaikki toisin. Kerran eräs mies sanoi minulle, että joku kaveri potkaisi tyhjää ja tarkoitti ilmeisesti, että tyyppi ei pysynyt pystyssä? Hän oli todellisuudessa kuollut ja haudassa. Mutta jumalattoman tie päätyy aina vaivaan: ”Tahdotko seurata iänikuista polkua, jota pahantekijät vaelsivat, ne, jotka kukistettiin ennen aikojaan ja joiden perustuksen virta huuhtoi pois, jotka sanoivat Jumalalle: 'Poistu meistä. Mitä voisi Kaikkivaltias meille tehdä?' Job 22:15-17

Koulupoikana olin muiden mukana aina ulkoilemassa ja urheilemassa. Eräs vuotuinen harrastus olivat syysjäät, joiden kestoa testasimme kohtalokkain seurauksin. Putosin monta kertaa kylmään veteen. Jään vahvuus riippui pakkasista ja veden virtauksista. Heikoilla jäillä piti edetä varovasti ja tunnustellen, mutta monesti hermot eivät kestäneet moista hiiviskelyä ja niin piti parantaa askellusta – ja hups, siellä oltiin taas. Sitten piti mennä lujaa kotiin, sillä märät vaatteet painoivat ja kylmä alkoi kangistaa nopeasti. Kokemusta rikkaampana taas lähdimme seuraavana päivänä kokeilemaan uutta jäätä kuivin vaattein…..
Uskovalla on sama vietti, joka vaivaa häntä läpi elämänsä suhteessa syntiin. Pitää koettaa, miten pitkälle voi mennä, missä ovat synnin rajat, mitä uskaltaa tehdä ilman, että siitä tulee seuraamuksia. Koettelemme Jumalan hermoja ja kärsivällisyyttä. Uhkarohkeus, yltiöpäisyys ja itsekkyys ohjaavat käyttäytymistämme hillittömyyteen, asioihin, jotka eivät kuulu meille, ihmisiin, jotka eivät liity meidän elämäämme. Jumala luo sopivat reitit ja kulkutien, että voimme selvitä uskossa. Mutta se on aina kaita tie, sitä ei kannata keinotekoisesti leventää ja muuttaa. Se ei kulje heikoille jäille, ettei kukaan poistu keskuudestamme.

Voisimme siis sanoa joistakin entisistä ystävistämme, että he ovat poistuneet keskuudestamme ja ottaneet vapauden luopua uskosta. ”Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme; sillä jos he olisivat olleet yhtä meidän kanssamme, niin he olisivat meidän kanssamme pysyneet; mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole yhtä meidän kanssamme.” 1.Joh.2:19. He eivät kulje enää uskovien kanssa, eivät välitä seurakuntayhteydestä, Jumalan sanasta ja tahdosta, eivät kuuntele varoituksia tai kehotuksia, he hylkäävät hengelliset auktoriteetit ja vaihtavat ne uusiin harrastuksiin (peleihin), ihmisiin (kääntymättömiin), nautintoihin (himoihin), rahaan (sijoituksiin) ja tavaraan (omaisuuteen). Tähän heitä ajaa vanha liha, joka puseron alla pullottaa päivä päivältä pulskempana. Kokeilunhaluisina he löytävät aina jotain uutta ja haastavaa. Lasten tavoin he kyllästyvät pian samoihin leluihin ja hiekkalaatikkoleikkeihin ja tarvitsevat uudet maisemat ja uudet santakasat, hiekkalinnat, uimarannan, visiot ja äänet. Jos siihen joku vanha uskova tuo elämänviisautta kokemuksestaan, ei se tunnu missään, eikä vaikuta mitään. Meno jatkuu entisenlaisena.

Valhe on pirun ansoista kavalimpia, koska siihen se laittaa valkoisen kaavun päälle. Se kirkollistaa, hengellistää ja kuorruttaa kakkunsa kiinnostavaksi. Mutta se sisällyttää siihen annoksen myrkkyä, joka koituu valheen muodossa uskovan tuhoksi. Luopiotien valinnut ei huomaa höynäytystä ja maiskuttelee myrkkykakkua ja tarjoilee muillekin. Siksi kokonaisia seurakuntia menee harhaan ja eksyy Kristuksesta. Mutta syvimmältään ongelma on aina hengellinen, vaikka se saa maallisia muotoja; uskova joko seuraa Vapahtajaa tai sitten luopuu hänestä. ”Ja silloin, sen palan jälkeen, meni häneen saatana. Niin Jeesus sanoi hänelle: "Minkä teet, se tee pian."…. Niin hän, otettuaan sen palan, meni kohta ulos; ja oli yö.” Joh.13:27,30. Vaaravyöhykkeessä oleva on Juudas Iskariotin kaltainen, hän roikkuu Jeesuksen ja tämän omien piirissä, mutta mieli seikkailee jo muissa suunnitelmissa. Saarnat eivät kiinnosta, rukous tuntuu vastenmieliseltä ja taivaaseen on luvattoman pitkä matka? Sana sanoo: ”kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi; sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä. Mutta jos olemme kuolleet Kristuksen kanssa, niin me uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan,…” Room.6:6-8. Vanha ihminen ei siis ole kuollut, se on hoippunut äkkiä alas omalta ristiltään ja treenannut itsensä taas tanssikuntoon? Uskova ei siis olekaan kuollut Kristuksen kanssa, vaan onkin tapahtunut lihan elpyminen ja vanhat jutut tulleet taas kuvaan mukaan. Hurskaasta sielusta on tullut taas synnin palvelija. Hän on kuin liikenneympyrässä aikansa kierrellyt joka lähtee takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Ehkä mielessä on ajatus: Mikähän minuun meni, kun rupesin sekoilemaan uskovien juttuihin? Vanhurskautumista ei tapahtunut, ja jos onkin tapahtunut aikanaan, niin hän on sen myöhemmin hylännyt. Yleensä lankeemukset tapahtuvat perinteisillä alueilla, kuten raha, puoliso tai alkoholi. Näistä on olemassa sitten lukuisia variaatioita.

Keskustellessani niiden ihmisten kanssa, joilla menee heikosti, mutta jotka tahtoisivat olla Jeesuksen omia, Jumalan lapsia ja matkalla taivaaseen, huomaan yhden yhteisen piirteen: He eivät juurikaan lue Raamattua, vielä vähemmän hengellisiä kirjoja, he eivät hoida uskonelämäänsä, eivät arvosta kristillistä kastettaan, eivät käy säännöllisesti ehtoollisella, eivät tarvitse uskovien yhteyttä, eivät rukoile kuin muodollisesti tai hädässä. Jossain vaiheessa heidän otteensa Vapahtajasta on irronnut, tai sitten se ei ole koskaan ollutkaan olemassa, kaikki onkin ollut vain luulouskoa, perinnettä ja mykkää kuolemaa. He eivät uskalla sanoa olevansa uskossa, eivät kykene todistamaan Jeesuksen ainutlaatuisesta asemasta, eivät iloita Herrassa, eivätkä johtaa ketään Herran tykö, sillä heidän epäuskonsa on hyydyttänyt heidät tavallisiksi maailmanihmisiksi. He ovat tyhjiä, tarkoituksettomasti vaeltavia sieluja, hengellisiä tuulihattuja sekatäytteellä, toinen makea, toinen suolainen. He muistuttavat nuorukaista, joka on saanut ensimmäisen auton ja jonka kaasujalka on äärettömän raskas ja katsomo kaipaa näyttöä kuinka lujaa sillä oikein pääsee. No, lehdestä voimme sitten lukea myöhemmin: Poistui keskuudestamme – liian nuorena.

”he turmelevat itsensä. Voi heitä, sillä he kulkevat Kainin tietä ja heittäytyvät palkan tähden Bileamin eksytykseen ja hukkuvat niskoitteluunsa niinkuin Koora! He likapilkkuina teidän rakkausaterioillanne julkeasti kemuilevat ja itseään kestitsevät. He ovat vedettömiä, tuulten ajeltavia pilviä, paljaita, syksyisiä puita, hedelmättömiä, kahdesti kuolleita, juurineen maasta reväistyjä, rajuja meren aaltoja, jotka vaahtoavat omia häpeitään, harhailevia tähtiä, joille pimeyden synkeys ikuisiksi ajoiksi on varattu.” Juuda 10-13. Tämä on erikoista sakkia, aikansa he sähläävät ja sotkevat asioita uskovien joukossa, sitten he perustavat uuden porukan ja alkavat tehdä omaa uskoaan vastaavaa toimintaa (sitä ainoaa oikeaa, joka ei kulje vanhojen mukaan). Heillä riittää energiaa ja monenlaista touhua, mutta heidän jälkensä ovat pelottavat, luopumusta, mielisairautta, kaikenlaisia lankeemuksia Raamatun sanasta.
Olen tavannut heitä, joille ei mikään totuuden sana ei näytä enää menevät perille, mutta itse he ajattelevat tekevänsä edelleen matkaa uskossa? He ovat poistuneet keskuudestamme ja se on murheellista. Elävä seurakunta, Kristuksen omat, koettelee kaiken hengellisyyden, siinä ei suunsoitto tai huuto auta, vain nöyrtyminen Herran edessä.
Aivan oman saarekkeensa muodostavat puhdasoppiset, jotka tekevät Uudesta Testamentista toisen lakikirjan ja ajattelevat kuuliaisuudellaan pystyvänsä seuraamaan Herraa. Tästä joukosta voidaan sanoa, että he eivät yritäkään viedä ihmisiä Kristuksen luo, vaan tyytyvät ainoastaan muodon täyttämiseen kuin fariseukset aikoinaan. He antavat pelastuksen vain niille, jotka tekevät oikein, jotka täyttävät mitan, ovat heille kuuliaisia. Mutta heidän joukossaan haisee vahvasti liha, ihmisviisaus ja samoin hengellinen kuolema. Siellä ei myöskään tule kukaan uskoon, sillä syntiset karttavat tätä porukkaa. Eikä siellä ole Kristusta, sillä se on sukua Laodikean-seurakunnalle.

Vaikka sanommekin, että kaveri poistui keskuudestamme, voi olla ettei hän ole enää pitkään aikaan ole ollut meidän kanssamme? Ihmisen sisäinen elämä sisältää kuoleman elementtejä runsaasti, eikä ulkoinen ilme, hymy, nauru tai heiluminen vielä todista muuta, kuin että ruoka kulkee, suoli toimii ja ollaan elävien kirjoissa. Kun ympäröivä ryhmä ei enää kiinnosta, eikä vastaa kaverin odotuksia, hän lähtee pois. Kun hänen tasonsa tuntuu olevan selvästikin paremman puutteessa, hän lähtee pois. kun hän kyllästyy puolisoonsa, alkaa katsoa uutta valloitusta kuin autoa tai hevosta, hän lähtee pois. Kun työ alkaa olla yksitoikkoista, huonosti palkattua, aliarvotettua, vaikeita työkavereita, hän lähtee pois. Kun seurakuntayhteys, johon Jumala on hänet johtanut tuntuu kuivalta ja vanhusvoittoiselta, hän lähtee pois. Kun kirkossa ei lauleta enää kuin virsiä, hän lähtee pois. Kun se alkuajan rakastumisen kohde, Jeesus, alkaa tuntua liian vaativalta, liian vähän siunaavalta, liian hengelliseltä, liikaa synnistä ja taivaasta puhuvalta, liian vähän varjelevalta, liikaa tahtoansa korostavalta, liian vähän rukouksiin vastaavalta, liian vähän omaisuutta antavalta, liian huonoihin uskoviin sitoutuneelta, liian vähän maailman asioihin puuttuvalta, liikaa suvaitsevalta joidenkin uskovien kohdalla, liian tiukalta minun suhteeni….. hän poistuu näyttämöltä kuin esitys olisi loppu. Hän poistui keskuudestamme ties mihin, ties miten pitkäksi ajaksi, ties kenen seuraan, ties miksi?

Karismaattisuus on saanut ajassamme vahvan aseman kristillisissä piireissä. Ainoastaan hyvin kirkolliset, vanhakantaiset ja tiukasti perinteessä pitäytyvät ovat kyenneet torjumaan karismaattisuuden luotaan. Jopa puhdasoppiset ovat tehneet myönnytyksiä sen suhteen. Omassa elämässäni karismaattisuus on aina ollut tavalla tai toisella mukana matkassa ja kokemukseni siitä ovat myönteisiä. Pidän sitä Jumalan tahtona, lahjana ja seurakunta virkistävänä asiana. Nykyaikana olen kuitenkin enemmässä määrin joutunut huomaamaan, että karismaattisuuden vanavedessä kulkee myös mieltä sekoittavaa ainesta, joka tulee eri nimisenä esiin kulman takaa. Varsinkin mielisairauteen taipuvaisilla herkillä sieluilla pitäisi olla jokin turvaverkosto, joka  suojelisi heitä. Jos uskova joutuu pöpilään hoitoon sen tähden, että on ollut uskovien kokoontumisissa mukana, ovat asiat pahasti sekaisin. Joko siellä on opetus pielessä, tai sitä ei ole ollenkaan, tai sitten mieltä kiihotetaan ja manipuloidaan virittymään kireäksi ja jännittyneeksi sielullisesti ilman Pyhää Sanaa ja  Henkeä. Jos kokoontumisen pääasia ovat ihmeet ja merkit, ollaan jo pielessä.
Kaiken hengellisen kokoontumisen pääasia on aina Kristus, hänen arvostuksensa, kiitoksensa, hänelle laulaminen, hänen tahtonsa kyseleminen, hänen suhtautumisensa syntisiin, hänen armollinen asenteensa, hänen totuuden sanansa, hänen rakkautensa toisiin uskoviin, hänen neuvonsa, varoituksensa, viisautensa, kehotuksensa, kuiskauksensa omilleen. "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt; kuulkaa häntä." Matt.17:5. Kun kuulemme Jeesusta, Jumala on siinä, siinä on elämä. Hänestä virtaa uusi elämä, hän luo uutta, ei ihmistekoista, vaan taivaallista ja kestävää. Ei ole syytä lähteä hänen luotaan pois, sillä hän pitää meistä huolta, eikä hän hylkää meitä huonoutemme tähden. Seurakunta, joka kadottaa Kristuksen, on kuollut. Siitä Herra voi syyllä sanoa: Poistui keskuudestamme.

Sinä Herra poistuit kerran keskuudestamme, koska Isä kutsui sinut takaisin kotiin, josta olit täällä väliaikaisesti meitä onnettomia pelastamassa. Mutta me tiedämme sinun elävän tänään ja sinä tulet lupauksesi mukaan takaisin, että mekin pääsemme sinun luoksesi taivaaseen. Mutta meidän murheenamme ovat tänään kanssakulkijat, jotka eivät ole jaksaneet sinua ja meitä, jotka ovat poistuneet keskuudestamme. Sinä tiedät miksi he ovat lähteneet ja mihin ovat menneet. Sinä voit tuoda heidät takaisin, sinä voit uudistaa heidän uskonsa ja valaista heidät taivaallisella valollasi pyhästä Sanasta. Sinä voit avata heidän korvansa kuulemaan, heidän sydämensä vastaanottamaan, korjata uskovien yhteyden. Vapauta, Jeesus, valheen vangit, himojensa orjat, uskonnolliset, epäilijät, seonneet, turhautuneet, sielulliset, puhdasoppiset, pettyneet, hylätyt, synnin orjat, luopiot.